Ne tuijottivat minua taas. Kylmät, ilkeät silmät porautuivat selkääni. Minä yritin päästä niiltä pakoon kävelemällä lujempaa. En päässyt. En päässyt edes pakoon kuiskuttelulta, joka kaikui korvissani. Ilkeä nauru soi korvissani kuin kymmeniä kertoja radiossa toistuva kesäbiisi. Olisin voinut vaikka vannoa, että joku osoitti minua etusormella ja sanoi jotain ystävälleen. Olin matkalla luokkaan numero 200, joka tuntui olevan kymmenien kilometrien päässä. Tuntui kuin matka olisi kasvanut jokaisella askeleella, minkä otin sitä kohti. Mietin, pääsisinkö koskaan perille. Toisaalta toivoin, että pääsisin, toisaalta taas toivoin, etten pääsisi. Pääsin kuitenkin.
”Hieno paita. Ostitko halpahallista?” joku huusi astuessani luokkaan. Esitin välinpitämätöntä ja kävelin luokan perälle lysähtäen penkille. Tuijotin tiukasti pulpettia ja yritin sulkea korvani kuiskauksilta, ivallisilta huudoilta ja naurulta. Pian opettaja astui luokkaan ja alkoi jauhaa jotain leveysasteista. Mä kuulin vain pilkkaukset hiuksistani, vaatteistani, pömpöttävästä mahastani. Opettajakin kuuli ne ja pyysi luokkaa pitämään suunsa kiinni, kun hän puhui. Miksi opettaja ei huomaa? Miksi opettaja ei sekaannu? Miksi hän vaikenee?
Silmäni suurenevat ja tuijotan järkyttyneenä taululle kirjoitettua tekstiä. Luokka 8C. Muodostakaa ryhmä ja tehkää valitsemallenne firmalle mainoslehti. Luen lauseen vielä kerran ja suljen sitten silmäni. Avatessani huomaan ettei lause ole hävinnyt mihinkään. Turhautuneena alan tarkastella luokkaani. Kun muut huomaavat sen, he vetävät tuolejaan kiinni toisiinsa. Viesti on selvä – minä en ole tervetullut.
Ruokatunti. Ruokala on täynnä ja melu täyttää korvani halkaisten tärykalvoni kahtia. Kuulen naurua. Nauravatko he minulle?
”Kannattaiskohan sun syödä vähän vähemmän. Kohta sulle ei mahu ees halpahallin vaatteet”, vieressäni seisova luokkatoverini sanoo ja kävelee naureskellen ohitseni. Tuijotan tarjottimella olevaa lautastani ja katson sitten mahaani. Onko se tosiaan niin suuri? Ei minusta mutta ehkä en vain itse tajua, kuinka suuri se oikeasti on. Vien tarjottimen pois ja kävelen ulos ruokalasta. Ei minulla edes ole nälkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti